The gap of disappointment

Mun toiveet ja tunteet on lytätty monta kertaa.

En enää edes tunne oman elämäni kompastus kuoppaa.

Mut on lytätty ja kaadettu sinne jo niin monta vuotta,

kohta sieltä ei enää nousta.

En mä tarvii koht enää ketää mua sinne kamppaa.

Hyppään sinne vapaasta tahdosta.

Mä otan osaa, mut jotain pitää viel paljastaa.

Kaikki rakkaus jutut saa mut oksentaa.

Tarviin jotain uutta, jotain vapaata.

Ettei tarvii kuopassa lusia ainiaan.

Musiikki mut siivilleen nostaa, 

mut sitte jo tiputaan tosi korkeelta,

Kuoppa syvenee joka hetki,

kohta sitä voi kutsua enää pettymyksen kuiluks.

Se ottaa musta otetta, kuristusotteen,

eikä pois irrota.

Olisiko tämä viimeinen kerta?

Pääsisinkö pois tästä maailmasta.

Happeni loppuu,

valot sammuu.

Viimein joku tuolla kaukana mut kuulee.

Se tulee liitäen lähemmäksi.

Vaikka takanani ilma muuttuu kylmemmäksi.

Lämpö tunkee luokseni.

Kuristusote helpottaa kurkulta,

kalpeat sormeat naristen katoaa.

Olen jo valossa, 

huomaan valoni.

Se katoaa, juoksee,

mutta tunnen oloni vahvaksi.

Kuilu takana häämöttää, koko elämäin.

Se on tullut jäädäkseen.

Tää saattaa kuullostaa masentavalta,

mutta on mitä totisinta totta.