Kaikki riittää

Pullon suu hipoo jälleen huuliain,

tunnen sen lämpimän sisällön valuvan pitkin poskiain.

Suljen silmäni,

yritän tasata mieltäni.

Yhtäkkiä kaikki luuhistuu,

irtonen vartalosta,

johon olen ollut aivan liian pitkään sidottuna.

Herään autiolta kukkulalta.

Sade pieksee kasvojani,

jättäen piiskan armottomat viillot.

Nousen pystyyn ja etsin suojaa,

mutta mikään ei pidättelen Jumalan katalaa pilkkaa.

Jalkani tutisevat,

katkeavat poikki.

Kadotan aistini ja odotan aikaani.

Pian tästä kaikesta pois.

Katson ympärilleni ja havahdun.

Valkopaitainen poika katselee minuun.

Liila kyynel tippuu mustavalkoiseen maailmaan.

Erotan sen selvästi,

vaikka mitään en oikeastaan katsokkaan.

Se imee itseensä sadetta ja muuttuu tuleksi.

Liila liekki imee kipua, joka on muuttunnut tuskaksi.

Huudan.Karjun.Itken.

"ETKÖ YMMÄRRÄ TAHDON TÄLLE LOPUN?!"

Poika vain katsoo ja virnistää.

Nousen ylös kuristakseeni poikaa hyisillä käsilläni.

Poika katsoo alas virnuillen ja osottaa jalkojani.

Jalkani ovat parantuneet,

pystyn seisomaan.

Vihani poikaa kohtaan katosi tyystin.

Tunsin yllättäen aivan toisin.

Käteni ympäröivät pojan valkoista paitaa.

Hänen kätensä kietoutuvat mustan paitani ympärille.

Katson käsiäni,

Ne ovat liilan veren peitossa.

Katson poikaa hänen mustiin silmiinsä,

ne tuijottivat tyhjyyteen.

Poika lysähti käsistäni.

Hän lahjoitti minulle elämänsä.

Polvistun pojan luokse

"Emme edes tunteneet", kuiskasin.

Viimeinen hymy pojan huulilla herätti minut.

Vieressäni lojuvan pullon sirpaleet notkuivat liilassa lätäkössä.

Mitä tämä kaikki oli?